Junantuoman jaaritus:
Ilman hyväksytyksi tulemisen painetta

Oltuani neljä kuukautta taidetoimikunnan jäsenenä, minulta pyydettiin taidekeskus Ahjoon omakohtainen puheenvuoro aiheesta "Taiteilijana Joensuussa". Löysin sattumalta tuon puheenvuoron ja havaitsin, että olennaisilta osin olen edelleen samaa mieltä kuin kevättalvella 2004. Olen päivittänyt tekstin. Tässä se on, junantuoman puheenjohtajan omakohtainen jaaritus. Tämä on yhdenlainen ohjelmanjulistukseni. Seuraavan kerran kun tähän kirjoitan, lupaan puhua rajatummista asioista. Ja lyhyemmin.

Olen elänyt näytelmäkirjailijana Helsingissä, Kauniaisissa, Ilomantsissa, Tuupovaarassa ja Joensuussa. Kauniaisissa olisi kannattanut sairastaa; kunnanlääkärien vastaanotoille ei ollut jonoja, koska valtaosa asukeista käytti yksityislääkäriasemien palveluja. Ilomantsissa taas kannatti käydä hammaslääkärillä, yksityisiä hammaslääkärivastaanottoja ei tainnut edes olla, kun kaikki kävivät terveyskeskuksessa.

Taloudellisesti tiukimmalla olin Ilomantsin aikaan. Köyhyys ei jalosta, se kuluttaa. Silti minä kirjoitin Ilomantsissa helpommin, jotenkin kepeämmin ja ilmavammin kuin muualla. Siellä oli helpoin hengittää. En puhu nyt metsästä enkä joesta, en karhusta enkä joutsenista, en pakkasyön kuutamoisesta kimalluksesta, vaikka niistäkin pitäisi. Puhun ihmisistä ja ilmapiiristä. Nehvonniemessä ja sen ympäristössä oli mahdollista kohdata ihminen sinällänsä, ihminen ja hänen ydinympäristönsä, yhteisönsä. Kylä oli kuolemassa, mutta sen henki vielä eli. Onneksi ehdin kohdata tämän yksinkertaisen ihmisyyden. Onneksi sain kokea kuulumisen tähän pikku yhteisöön, jossa ihmisen ja luonnon välillä vielä oli luonnollinen, toimiva yhteys, yhtaikaa arkinen ja pyhä.

Täällä Joensuussa olen joutunut tekemisiin kulttuurin rakenteiden kanssa. Niissä joihin aluksi tutustuin, oli vielä uskallusta ja näkemystä. Silloin kun Laulujuhlat kukoistivat, tein jatkuvasti ja monenlaista yhteistyötä tapahtuman kanssa: suomensin lastenoopperaa, järjestin kansainvälisiä nuorisoteatterityöpajoja ja -esityksiä, olin hirmuisella henkisellä ja ajallisella panostuksella mukana amerikkalaisen Suzanne Lacyn suurimittaisten performanssien suunnittelussa ja toteutuksessa. Opin monenlaisia asioita taiteen tekemisen ja yhteisön vuorovaikutuksesta. Opin taiteilijana. Avarruin.

Tämän lisäksi ja rinnalla meitä oli joukko teatterin tekijöitä ja tukijoita, jotka ylläpidimme ammattimaisia esityksiä tuottanutta Joensuun Vapaata Teatteria.  Meistä oli tärkeätä - ja vieläkin on - että yhteiskunnan ylläpitämän ammattiteatterin rinnalla on korkeatasoista teatteritoimintaa, jonka keskeisin käyttövoima on sen tekijöiden oma sanomisen tarve ja intohimo. Tällainen riippumaton toiminta haastaa yhteisönsä eri tavalla kuin n.s. laitosteatteri, ja hyvässä tapauksessa nämä eri rakenteiset taideyhteisöt ruokkivat myös toisiaan. Minulla on hyviä kokemuksia toiminnasta sekä suomalaisessa laitosteatterissa että vapaalla esittävän taiteen kentällä. Molemmat ovat kasvattaneet minua kaikin tavoin, niin taiteen tekijänä kuin Joensuun kansalaisenakin.

Sen jälkeen kun Vapaa Teatteri ja Laulujuhlat kaatuivat, olin pitkään pikkuisen orpo tässä kaupungissa. Kulttuurin ja koko yhteiskunnan toimintatavoissa ja rakenteissa on viime vuosikymmeninä tapahtunut monensuuntaisia, merkittäviä muutoksia.

Taidetoimikunta on yrittänyt reagoida aikansa vatimuksiin. Kummitaiteilijahanke on ollut hyvä avaus etenkin kuvataiteilijoiden parempaan työllistymiseen oman taiteensa kautta ja ehdoilla. Pakkahuone on saatu esittävän taiteen toimijoiden omaksi tilaksi, ja täällä ollaan energisesti ja tosissaan perustamassa Esittävän Taiteen Keskusta, joka loisi uudenlaista tuotannollista rakennetta, jonka varassa ammattimaista esittävää taidetta olisi mahdollista levittää koko maakunnan alueellle. Taidetoimikunta on juuri käynnistänyt sparrausrinkitoiminnan, joka on aivan oma konseptimme; etsimme elävää yhteyttä taiteilijoiden todellisiin tarpeisiin, suoraa ja avointa vuorovaikutusta. Erityisen hyvältä tuntuu kaupungin päätös prosenttiperiaatteen noudattamisesta Penttilän uudisalueen rakentamisessa.

Nyt kun Vapaa Teatterikin taas toimii ja tähtää uuteen ensi-iltaan maaliskuussa 2009, tuntuu sikälikin paremmalta. Mutta vaikka ilmassa on hyviäkin oireita, perusongelmat eivät ole parantuneet. Ilmapiiri taiteen kentällä on aina vain hankala. Hankala paikallisesti ja hankala maanlaajuisesti.

Yhteiskunnan rakenteiden toimijoilla on kyllä kulttuurista tahtoa. Mutta kun se usein tukeutuu ulkokohtaiseen, lyhytnokkaiseen kulttuuriseen ymmärrykseen, rakenteiden toiminta mitätöi ja joskus jopa vääristää kulttuurista tilannetta. Suuri määrä energiaa, rahaa ja hyvää tahtoa hukataan sivuasioiden kanssa nyhräämiseen. Täälläkin toimitaan oletetun "kaikkien parhaan" nojalla. Ei sellaista ole, vaan on monta erilaista parasta.

Me olemme rikkaampia, jos meillä on monta pientä. Monta pientä mutta tarpeellista. Tarpeellista vaikka marginaaliselle ihmisjoukolle, pienelle määrälle ihmisyksilöitä. On tärkeätä että emme kaikki  ole samalla tavalla samaan aikaan, ajattelemassa samoja ajatuksia, ennalta sovitulla yhteisellä rytmillä, jännittämässä kaikki samaa asiaa, oletetun keskiarvoihmisen oletettujen tarpeiden mukaan suunniteltujen kuvitteellisten mediahenkilöiden mukamas tosielämäisiä toilailuja.

Erilaisuus on rikkautta. Tämä oivallus meidän nykyisestä Suomestamme aika lailla puuttuu. Tämä ei koske pelkästään kultuurisen tarjonnan kapenemista ja keskivertaisuutta. Se koskee etenkin arvojamme. Olen vuosikaudet  ärhennellyt sitä vastaan, että meidän kaikkien oletetaan seuraavan ilta- ja juorulehdistön sekä viihdetelevision maailmaa, ottavan niiden esittelemät ilmiöt jotenkin vakavasti, keskustelevan niistä aivan kuin oikeistakin asioista keskustellaan. Joka ei näin tee, ei mukamas aikaansa seuraa. Tämä on vaarallista pötyä, jota vastaan meidän toisinajattelevien täytyy nostaa pikkuisetkin äänemme.

Toinen asia on laaja keskittäminen. Päätöksenteko kaikissa asioissa on siirtymässä taas kauemmaksi, paikallistason päätettäväksi näyttää jäävän yhä vähemmän ja yhä vähämerkityksisempiä asioita. Minä en tästä suuntauksesta pidä. En pidä päätösten etäännyttämisestä enkä pidä (ainoastaan) jättiläismäisistä taidelaitoksista.

Istun viidettä vuotta taidetoimikunnassa. Vallankin nyt puheenjohtajana väliin hirvittää. Hirvittää että huomaamattani muutun kultuurisen rakenteen tai koneiston osaksi ja rupean ajattelemaan niin kuin rakenteiden ilmeisesti kuuluu ajatella: että me tiedämme, kun me olemme siinä rakenteessa ja päättämässä. Minä olen edelleen aika orpo tässä ajassa ja tässä kaupungissa, tällaisena kuin se nyt toimii. Enkä haluakaan purematta niellä nyt voimassa olevaa yksisilmäisen tuottavuuskäsitteen läpäisemää arvomaailmaa. On tärkeätä, että yhteisöömme mahtuu myös taidetta, joka saa elää ilman yleisen hyväksytyksi tulemisen painetta.

Meidän toimikunnassamme on avoin, hyvä ja vilpitön taiteenedistämisen henki. Mutta aina kun ollaan pienenkin rahakirstun äärellä, ollaan vallan äärellä. Tämä minua vähän kylmää.

Jos minä rupean puhumaan rakenteiden kieltä, jos minä rupean suhtautumaan taiteen tekijöihin ja taiteen asioihin yliolkaisesti, jotenkin koppavasti niistä viisastelemaan, esiintymään niin kuin minä muka ymmärtäisin tekijöiden tarpeet heitä paremmin, silloin olkaa kiltit ja soittakaa välittömästi (0500 802542).

Muistuttakaa Nehvonniemen väestä ja siitä miten ihmisenä elellään. Köyhyys oli Ilomantsin aikaan ajoittain ankaraa. Mutta kyläyhteisö ei arvioinut meitä tulojemme, vaan tekojemme ja ihmisyytemme mukaan. Meidän kunkin minuus oli arvokas, eikä kukaan yrittänyt painostaa meitä muuttamaan sen paremmin arvojamme kuin elämäntapaammekaan naapurien elintapaa muistuttavaan suuntaan. Kukaan ei ruvennut neuvomaan millaisia näytelmiä minun kannattaisi kirjoittaa, jotta saisin niitä myytyä mahdollisimman moneen teatteriin. Kukaan ei edes rivien alla vihjaissut, että pitäisi ajatella vähän markkinahenkisemmin. Tästä olen edelleenkin kiitollinen, ja se on yksi syy siihen, että Ilomantsin aika oli minua vahvistavaa aikaa. Nykyisessä ajassa taiteilijat joutuvat sellaista itseyden vahvuutta etsiessään paljon kovemman vastuksen ja yhdenmukaistamisvaatimusten - ainakin kaupallisten vaatimusten - eteen.

Tänään on Joensuussa paljon vaikeampaa kuin silloin oli Nehvonniemessä, ja paljon vaikeampaa kuin täällä vielä jokin vuosi sitten.