|
REETTA GRÖHN-SOININEN
" Huumori on
hyvin voimakas keino kertoa eri asioita, musta huumori eritoten."
Kerro
jotakin taiteentekemisesi lähtökohdista.
Lähtökohtiani ovat vahvasti ihmiset, ihmisten
kanssakäyminen, kommunikointi ja ehkä nimenomaan sen puute. Olen hyvin
kiinnostunut kielestä ja murteesta, sananlaskuista ja kaikesta siitä, mitä
kansa suustaan ulos suoltaa. Tämä on oleellinen osa työskentelyäni. Monesti
teoksen lähtökohta on joku sanonta tai
valmis aihe, mistä ryhdyn tekemään veistosta. En ole vielä tehnyt nimetöntä
teosta. Kieli ja veistoksen nimi ovat minulle kuin puoli ruokaa.
Seuraan yhteiskunnassa tapahtuvia asioita. Koen,
että veistäminen on minun tapani kommentoida
sen tapahtumia. Olen tehnyt kantaaottavia, ei niin vakavia veistoksia.
Huumori on osa ajattelutapaani. Sen on hyvin
voimakas kerronnan keino, musta huumori eri toten. Surkuhupaisa on sana, joka kuvaa veistoksiani ylipäätään. Rautalankasuoruuden alta löytyy humoristinen nälväisy tai
tokaisu, jonka pohjalla on surkuhupaisuus.
Pidän työskentelyni fyysisyydestä. Moottorisaha,
kirves ja puukko ovat pääosissa työskentelyssäni. Pidän puun kovuudesta ja
siitä, että materiaali on läsnä. Ihailen koivupuun puukolla vuoltua pintaa. En
ole rakentelija vaan näen muodon puun sisällä, ja otan sen esiin poistaen
puuta.
Miten
tekemäsi taide on suhteessa ympäristöön jossa elät, ihmisenä olemiseen,
yhteiskuntaan, elämään yleensä?
Kuvataiteen tekeminen on minulle ihmisenä
olemisen selkeä lähtökohta, ajattelua omalla tavallani. Otan kantaa
veistoksissani suomalaisuuteen, siihen, mitä me kansana ajattelemme, miten
toimimme yhteiskunnallisesti, millaista meidän kommunikointimme on.
Käsittelen veistoksissani sitä, mitä edellä
mainitut asiat minussa herättävät, mutta myös paikallisia ihmisiä ja omaa lähintä elinpiiriäni. Kansallinen
ajattelu, eläminen ja oleminen, ovat vahvasti osa minun tekemistäni.
Miten
kuvailisit, sanallisesti, olemassaoloasi taiteilijana? Mitä taiteilija
mielestäsi tekee tehdessään taidetta?
Kuvataide voi olla todella marginaalista. En
ajattele, että sitä pitäisi tuputtaa tai, että kuvataide kuuluisi jokaisen
ihmisen elämään. En ole mikään
fanaattinen julistaja. Luotan, että kuvataiteella on oma asemansa ja
merkityksensä.
Kuvataidetta on hyvin monimuotoisesti esillä
arjen ympäristössä. Tämä on minusta
tärkeätä. Jos kaikki visuaalinen ja esteettinen poistettaisiin ympäristöstämme,
niin ehkä silloin ihmiset, jotka eivät nyt pidä kuvataidetta tarpeellisena,
näkisivät asiat toisin.
Taiteilijan asemaa kyseenalaistetaan kysymällä:
"Tekeekö ne edes oikeata työtä". Olen törmännyt kuvataiteilijana
asenteeseen: "Sinä täällä vähän piirustelet..."
Toimin taidekasvattajana, opetan pieniä lapsia.
Pidän tärkeänä, että kuvataiteilijan asemaa ja heidän työnsä arvostusta ja
toisten työn arvostusta, tuodaan esille
jo hyvin varhaisessa kasvuiän vaiheessa. Näistä asioista pitää puhua, jotta
kuvataiteilija tulee enemmän osaksi yhteiskuntaa.
Nykyään puhutaan soveltavista taiteista.
Ajattelen, että kuvataiteilijan työ ei ole pelkästään sitä, mitä me tuotamme
teoksina, vaan myös se, mitä me
ajattelemme ja mitä kuvataiteilijalla olisi annettavaa yhteiskuntaan tässä
muodossa. Tämä on valtaisa voimavara. En koe, että soveltava taide olisi uhka
perinteiselle kuvataiteen tekemiselle, koska se antaa esimerkiksi lisää
työmahdollisuuksia.
Yksi realiteetti on se, että rahaa tarvitaan.
Mielestäni kuvataiteilijat ovat laittaneet ruusunpunaiset lasit jo aikaa sitten naulakkoon. Kuvataiteilijoilla on oltava
erilaisia työmahdollisuuksia.
Jos saisit
mahdollisuuden kirjoittaa taiteilijana taiteestasi, miten tekstissä kuuluisi
taiteilijan ääni?
Ensiksi tulee mieleen kirjoitusvirheet,
ajatuskatkot ja sulkumerkit.
Taiteilijan ääni kuuluisi rehellisenä äänenä,
asiastaan puhuvana. Se olisi varmasti omakohtaista puhetta, ja liittyisi
elinympäristööni ja myös isompiin kuvioihin. Taiteilijan ääni voi olla
monenlainen. Jokaisella on oma ääni ja
se on riippuvainen siitä, miten oman taiteensa ja tyylinsä sijoittaa
kuvataiteen kenttään.
Veistämiseni ei ole ollut niin omakohtaista,
ettei sillä olisi jokin suhde elinympäristööni, vaikka se lähtee itsestäni ja
taustoistani. En tee veistoksia pöytälaatikkoon, tekemiselläni on aina funktio, en veistä vain itselleni.
Joskus olen huomannut, että katsojat ajattelevat
veistoksistani liian yksinkertaisesti tai omakohtaisesti. Ei ehkä nähdä
laajempaa yhteiskunnallista mittakaavaa vaan nähdään veistos nurkkakuntaisesti.
Toisaalta olen saanut positiivista palautetta, se mitä olen halunnut sanoa, on
myös välittynyt. Veistosteni nimet saattavat ruokkia katsojaa, ne helpottavat
lähestymistä.
Sulkisin pois ajatuksen, että kuvataiteilijan työ
on terapiaa. Joskus näkee puhtaasti
terapialähtöisiä teoksia kuvataiteen kontekstissa. Minusta se on aivan oma
erillinen alueensa.
Mitä
ajattelet kuvataiteeseen liittyvistä teosten sanallisista tulkinnoista?
Auttavatko ne ymmärtämään enemmän kuvataidetta? Onko teksti vain kirjoittajan
suunpieksentää? Vai ovatko tekstit olemassa vain tradition vuoksi?
Kun menen näyttelyyn, niin luen kiltisti sen,
mitä on kirjoitettu sitä varten tai siihen liittyen. Olen kiinnostunut sanallisesta aineistosta. Joskus
näyttelyyn liittyvä teksti on päälleliimattua, sitä ei välttämättä edes
tarvittaisi.
Yksi hienoimpia asioita kuvataiteessa on se, ettei
se ole yksiselitteistä. Huolimatta siitä, että lähtökohta on yksinkertainen,
voivat moniselitteiset reitit viedä katsojaa eteenpäin.
Kuvataiteesta kirjoitetuissa teksteissä on joskus
vaarana, että ne selittävät monitulkintaisuuden pois. Ne eivät jätä katsojalle
mielikuvia siitä, mihin kuvataide voisi häntä kuljettaa.
On olemassa fraasi, "En käy selittämään, työt
puhukoon puolestaan", kun
kuvataiteilijana saisi puhua omasta taiteestaan. Kuvataiteilijan olisi hyvä osata puhua
tekemästään taiteesta. Se on taiteilijan
ja yleisön välistä kanssakäymistä , jota ei ole koskaan liikaa. Se ei ole helppoa, mutta se on osa
taiteilijan työtä.
Kaipaan keskusteluja, puhetta taiteen tekemisestä
ja töistä, taiteilijoiden kesken ja yleisön ja taiteesta nauttivien kesken.
Mitä
muuta tahdot sanoa?
Negatiivisuutta on niin paljon... Haluaisin tuoda
esille, että olen ollut onnekas päästessäni työskentelemään erilaisissa
kuvataiteen kentän työryhmissä. Olen saanut näkövinkkeleitä eri tahoihin, ei
pelkästään tekijänä vaan myös näyttelyiden järjestäjänä ja taiteen tuottajana.
Tahtoisin julistaa sellaisen positiivisen asian, että on ihmisiä jotka
rakastavat kuvataidetta. Tällaisten ihmisten tapaaminen on suorastaan
hämmentävää. Tällöin huomaa, että kuvataide on ilon aihe.
Kuvataiteilijana lämmittää se, että meidän
työllämme on merkitystä, ja että jotkut ihmiset nauttivat siitä näkyvästi ja
tekevät sen hyväksi paljon työtä. Kuvataiteilijat kun eivät puhu taiteen
rakastamisesta... Rakastavatko he vain omaa tekemistään?
Koen, että olen etuoikeutettu, kun olen löytänyt
ammatin, työn, jossa voi toteuttaa
itseään omalla tavallani.
Kuvataiteilijan ammatti on rehellistä työtä, työtä siinä missä muutkin
työt ovat.
Kari Alatalo
Kuvataidekriitikko
Reetta Gröhn-Soininen:
www.sculptors.fi/kuvanveistajat/grohn-soininen
Joensuun Taitelijaseura - Reetta Gröhn-Soininen
|
